Kaikkiin seurakuntavirkoihin liittyy tietty vastuu, ja sen mukainen auktoriteetti. Tästä taas seuraa, että jokainen seurakuntavirassa oleva on tavalla tai toisella kutsuttu johtajuuteen. Esimerkiksi evankelistojen kuuluu johtaa seurakuntia evankelioimaan ja opettajien niin kasvattaa ihmisiä uskossa kuin suojella tervettä oppia.

Profeettojen osalta on tärkeintä ymmärtää apostolien, paimenten ja profeettojen johtajuuden työnjako. He kaikki pyrkivät vaikuttamaan ihmisten toimintaan. Heidän auktoriteettinsa vastaavat Kristuksen kolminaista voitelua kuninkaaksi, papiksi ja profeetaksi. Apostolit johtavat operatiivisesti, mutta usein seurakuntien ulkopuolella. Paimenet taas vastaavat oman seurakuntansa toiminnasta. Niinpä näiden kahden välille ei siksi useinkaan synny kilpailuasetelmaa. Sen sijaan profeetta saattaa löytää lusikkansa mistä tahansa sopasta.

Profeettojen ja apostolien työnjako on melko suoraviivainen. Monet profeetat eivät edes halua johtaa toimintaa, sillä Herra on lähettänyt heitä hyvin erilaisiin tehtäviin. He kuitenkin ovat Herran valtuuttamia edustajia, joten virkansa puolesta heillä on vastuu muistuttaa Jumalan näkökulmasta. Tilanteesta ja profeetasta riippuen heillä voi olla enemmän tai vähemmän sanottavaa.

Myös apostoli on omalla tavallaan ”Jumalasta seuraava”, mutta hänen näkökulmansa on operatiivinen. Apostolit ovat tekijöitä, jotka ymmärtävät mitä Jumalan valtakunnassa on tehtävä ja päättävät siitä. Apostolit, eivät profeetat. He siis pyrkivät liikuttamaan määrätietoisesti koko Kristuksen ruumista, eivätkä välttämättä edes käy paikallisseurakuntien paimenten tontilla. Ilman apostoleja profeetoilla on myös taipumus jämähtää paikoilleen.

Profeetat edustavat Herraa, mutta apostolit johtavat Jumalan valtakunnan toimintaa. Toisaalta, apostolit johtavat Jumalan valtakunnan toimintaa, mutta profeetat edustavat Herraa.

Apostolit ja profeetat täydentävät hyvin toisiaan, etenkin tehdessään pioneerityötä. Molempia voisi kutsua myös hengellisiksi sekatyöläisiksi, jotka saattavat päätyä tekemään vähän mitä tahansa, tosin selkeästi erilaisista tulokulmista.

Heidän yhteinen lähtökohtansa on Herra, mutta he toimivat eri tavoin. Profeetan näkökulma on luonnostaan hengellisempi, apostolin taas käytännöllisempi ja heidän toimiessaan käsi kädessä ne etenevät samaan tahtiin. Profeetat ovat hengellisiä tienraivaajia, apostolit taas tekevät käytännön pioneerityötä. Jos apostoli esimerkiksi toimii seurakunnan johtajana, hän on tyypillisesti myös perustanut kyseisen seurakunnan – mutta luultavasti ei viihdy sen johdossa pitkällä tähtäimellä, vaan etsii uusia haasteita.

Toisaalta, vaikka apostoli on juurtunut Herraan ja toimii Hänestä käsin, hänellä on taipumus keskittyä tehtäväänsä jopa siinä määrin, ettei huomaa pysyä kiinni Herran aivoituksissa. Profeetan tehtävänkuvaus taas on nimenomaan pysyä Herran tahdissa, vaikka se ei sitten johtaisikaan toimintaan. Hän siis ankkuroi myös kanssaan kulkevan apostolin Herran suuntaan ja pitää tämän kurssissa. Samoin kuin profeetan tulee kuunnella apostolia, kun tämä sanoo, mitä on tehtävä, on apostolinkin kuunneltava profeettaa, kun on kysymys siitä, mistä milloinkin tuulee ja minnepäin pitää mennä.

Varsinkin apostoleilla, mutta myös monilla profeetoilla, on paljon tehtävää seurakuntien ulkopuolella. Vaikka molemmat voivatkin olla hyvä lisä seurakunnan johtoryhmään, sellaiseen kuuluminen voi olla heille myös rasite. Erityisesti apostoleja kannattaakin etsiä tyypillisemmin erilaisten (apostolisten) parakirkollisten¹ organisaatioiden johtoryhmistä. Profeetat sen sijaan toimivat pitkälti juuri hengellisellä kentällä, joten heitä voi olla helpompi löytää täydentämään johtoryhmiä.

Toimiminen seurakuntien ulkopuolella ei tarkoita, että sen enempää apostolien kuin profeettojenkaan tulisi olla erillään seurakunnan rakenteista. Se tarkoittaa vain, että seurakunnan rakenteiden tulee olla sellaisia, että ne tukevat apostolien missiota ja profeettoja heidän toiminnassaan myös seurakuntien ulkopuolella.

Profeetta ja pappi

Pohjimmiltaan pappeudessa on kyse seurakuntien tavasta järjestää oma toimintansa. Tässä suhteessa Herra on antanut seurakunnilleen paljon itsemääräämisoikeutta. Niinpä Hän myös kunnioittaa ja suojelee niiden valitsemaa järjestystä – koska se on seurakunnan tahto. Se ei tarkoita, että kyseinen järjestys olisi Hänen Itsensä mielestä aina paras mahdollinen. (Tästä kertoo jo se, että kirkkohistoria tuntee erilaisia seurakuntien järjestäytymisen malleja.) Myös kulttuurihistoriallinen tilanne vaikuttaa asiaan – vainottu seurakunta ei juuri rakenna katedraaleja.

Luterilaisessa seurakuntajärjestyksessä seurakunnan virkaan asetettua johtajaa kutsutaan papiksi. Hän on henkilö, joka saa toimittaa jumalanpalveluksen liturgian. Teologisesti tätä nimitetään julkiseksi saarnaviraksi, eli pappien katsotaan olevan opettajan seurakuntavirassa, vaikka he käytännössä toimittavat myös monia paimenen tehtäviä, ja vastaavasti käyttävät niihin liittyvää paimenen valtaa. Vapaissa suunnissa on samankaltaisia järjestelyjä.

Profeetan seurakuntaviran näkökulmasta lähtökohta on, että seurakuntaa johtaa paimen tai johtoryhmä. Profeetan oma kutsu on muuttaa seurakuntaa tuon paimenuuden asettamissa rajoissa. Jumala kouluttaa profeettaa tämänkaltaiseen nöyryyteen, joten etenkin kypsä profeetta suorastaan nauttii tilanteesta. Tietysti profeetta osoittaa kutsunsa muutokseen myös paimenille, mutta kuten jokaisen muunkin kohdalla, on paimenen itsensä vastuulla, miten hän siihen vastaa.

Käytännössä profeetta ja pappi (tai millä nimellä seurakunnan johtajaa nyt halutaankaan kutsua) joutuvat herkästi napit vastakkain. Tähän on useita syitä, joiden tiedostaminen auttaa ymmärtämään että heidän intressinsä ovat yhteiset ja toisiaan täydentävät, eivät ristiriitaiset. Tämä taas voi auttaa löytämään yhteisen sävelen.

Ilmeisin syy on valtataistelu: Molemmat katsovat – aivan oikein – olevansa Jumalan edustajia maan päällä ja käyttävänsä sen mukaista auktoriteettia.

Paimenen auktoriteetti koskee hänen seurakuntaansa ja on käytännöllistä. Profeetalla on korkeintaan niin paljon tilaa toimia tuossa seurakunnassa kuin sen paimenet hänelle antavat (sitä voivat tietysti rajoittaa muutkin asiat). Profeetan auktoriteetti taas on hengellistä, ja eikä ole sidottu yhteen seurakuntaan. Hänen esimerkiksi voidaan sallia palvelevan myös jossain toisessa seurakunnassa tai tekevän jotain seurakuntien ulkopuolella, esimerkiksi yhteiskunnassa. (Tietysti hän on silloinkin myös oman seurakuntansa paimenuuden alainen.) Hengellinen auktoriteetti myös ylittää monella tapaa paimenen auktoriteetin. Esimerkiksi profeetan kutsu parannukseen koskee myös paimenta. Samoin hänen vaikutusvaltansa hengellisessä todellisuudessa on aivan omaa luokkaansa.

Profeetta on Herran edustaja maan päällä, mutta paimen käyttää Herran valtaa omassa seurakunnassaan. Toisaalta, paimen käyttää Herran valtaa omassa seurakunnassaan, mutta profeetta on Herran valtuutettu edustaja.

Toinen syy vastakkainasetteluun nousee tietämättömyydestä. Paimenten suosikkihuvia on paljastaa vääriä profeettoja. Tämä on tietysti tarpeellista ja osaltaan johtuu siitä, että oikeiden profeettojen löytäminen on seurakunnille siunauksellista. Ongelmia seuraa, jos tämä tehdään huonosti. Pysyvän väärän profeetan leiman voi saada vääristä syistä tai vaikka vain kypsymättömyyttään, kun taas oikeiksi profeetoiksi voidaan luulla sellaisia, joita Herra ei ole koskaan lähettänyt. Tämä taas voi saada aikaan, että profeetta torjutaan väärin perustein. Tämä voi aiheuttaa turhaa katkeruutta etenkin vähemmän kypsissä profeetoissa, ja seurakunta vastaavasti kärsii tappion. Tämä kirja pyrkii osaltaan lievittämään tätä ongelmaa.

Kolmas syy nousee kypsymättömyydestä. Paimen voi tuntea olonsa uhatuksi kulmikkaan profeetan edessä ja joko taipua tämän edessä väärin tai vaientaa tämän kokonaan. Molemmat ovat huonoja vaihtoehtoja. Kypsymätön – ja joskus varsin kypsäkin – profeetta taas saattaa aiheuttaa vakavaa tuhoa kaikkialla, minne menee. Kukaan ei ole täydellinen. Paimenen velvollisuus on asettaa hänelle rajat.

• Tämä artikkeli on osa sarjaa nykyajan profeetoista (Sisällysluettelo).
• Edellinen: Profeetta johtoryhmässä
• Seuraavaksi: Seurakuntaviroista